Helmikuun 16. päivänä vietettiin Keren Kajemet Finlandin (KKF) vuotuista Tu Bišhvat juhlaa, puiden uutta vuotta. Israelissa Tu Bišhvat -päivänä eri yhteisöt istuttavat puita ja perheet lähtevät luontoon piknikille. Helsingissä emme voi helmikuussa mennä luonnon helmaan retkelle, mutta voimme kokoontua yhteen nauttimaan ystävien seurasta, kuuntelemaan musiikkia ja mielenkiintoisia puheita.
Ethel Salutskij toivotti runsaslukuisen ystäväjoukon sydämellisesti tervetulleeksi juhlaamme ja Pavlos Ylinen toimi juontajana. Juutalaisen koulun lapsikuoro esiintyi Julia Larssonin johdolla. Israelin valtion tervehdyksen toi suurlähetystöä edustanut hallintopäällikkö, konsuli rouva Hamutal Barazani. Juhlapuhujana oli Wille Rydman, kokoomuksen toisen kauden kansanedustaja ja kaupunginvaltuutettu Helsingistä.
Tilaisuudessa esiteltiin myös KKF:n uusin projekti, Ylä-Nazaretissa oleva ”Huippuosaajien Talo”, ”House for Excellence”. Projekti tulee tarjoamaan Israelin syrjäseutujen nuorille samat koulutusmahdollisuudet kuin suurissa asutuskeskuksissa.
Hieno juhla jatkui Hillel Tokazierin vahdikkaalla pianomusiikilla ja Avi Hovavin herkullisilla tarjoiluilla.
dig 
burst 
dav 
Lämpimät kiitokset kaikille vieraille, puhujille ja esiintyjille osallistumisestanne super onnistuneeseen Tu B’shvat 5780 -juhlaamme 16.2.2020!
Kansanedustaja Wille Rydmanin puhe
Israel ihmiskunnan peilinä
Minulla ei ole juutalaisia juuria. Tai on toki, jos sellaisiksi lasketaan myös kaukainen esi-isäni Isak Zebulonsson, tiettävästi ensimmäinen Suomeen muuttanut juutalainen. Tämä Lyypekistä Turun kautta Ouluun matkannut esi-isäni eli kuitenkin jo 1600-luvulla ja kääntyi sitä paitsi kristinuskoon heti Suomeen tultuaan. Hänen geneettinen jälkensä perimässäni jäänee alle tuhannesosan.
Silti olen lapsuudestani asti kokenut erityisen suurta viehtymystä ja uteliaisuutta juutalaisuutta kohtaan. Tuo tunne oli olemassa jo ennen kuin olin tutustunut yhteenkään juutalaiseen tai edes tavannut ketään juutalaista. Usein kyseinen tuntemus sai myös muotoja, joissa suorastaan samaistuin viehtymykseni kohteeseen.
Tuon tuntemuksen syitä ei ole aivan yksinkertaista jäljittää. Osittain kyse on epäilemättä Vanhan Testamentin vaikutuksesta. Olin lapsena ahkera lukija, ja aivan erityisen utelias olin Raamatun suhteen. Vanhan Testamentin päähenkilö on Israelin kansa. Lukija samaistuu tyypillisesti tarinan päähenkilöön. Ei siis suinkaan ole ihme, jos Raamattua lukeva ihminen intoutuu myötäelämään heprealaisten vaiheita.
Toisaalta tuntemusta selittänee myös se, että juutalaiset ovat objektiivisestikin arvioiden hyvin poikkeuksellinen kansa. Se oli sitä jo raamatullisina aikoina, jolloin sen uskonto erosi dramaattisesti kaikista muista Lähi-idän kansoista. Se on ollut sitä läpi vuosituhansien, kun se on aina ollut yliedustettuna aikansa älymystössä. Ja ylipäätään on suuresti hämmästyttävä seikka, että kaikista poikkeuksellisista koettelemuksistaan huolimatta juutalainen kansa edelleen on olemassa ja voi hyvin.
Olen silti tunnistavinani tuntemuksen taustalla kolmannenkin syyn. Koen nimittäin, että juutalaisten vaiheissa on jotain hyvin vetoavaa myös yleisinhimillisesti – riippumatta omasta syntyperästämme.
Israelin kansan olemuksen ytimeen kuuluu vaeltaminen. Juutalaisten tarina on läpi vuosituhanten ollut kotoa erotetuksi tulemisen, vieraissa maissa kärsimisen, koti-ikävän ja riemullisten kotiinpaluiden historiaa. On vaellettu paimentolaisina vieraiden heimojen keskellä, on päädytty orjiksi Egyptiin. On jouduttu Baabelin vankeuteen, on kuljettu läpi Euroopan pogromien aina holokaustiin asti – ilman, että toivo paluusta takaisin kotiin koskaan kuitenkaan on lopullisesti kuollut. Vaikka kotimaan nähneet esivanhemmat olisivat jo ammoin menneet manan maille, tunne kerran kadotetusta kodista on säilynyt kollektiivisessa muistissa. Sen ansiosta tie takaisin omille juurille on myös kerta toisensa jälkeen jälleen löytynyt.
Minusta juutalaisten vaiheisiin kiteytyy jotain aivan olennaista ihmisenä olemisen luonteesta. Emmekö me kaikki pohjimmiltamme ole maailmaan heitettyjä vaeltajia? Kuljemme läpi kärsimysten harhaillen ja kuitenkin aina kotiin ikävöiden. Useinkaan emme tiedä, mistä polku kotiin löytyisi tai missä tuo koti edes on
– tai olemmeko sitä kotia koskaan nähneetkään. Mutta silti sisimmässämme tiedämme, että jossain se on olemassa, ja toivo sinne löytämisestä pitää meidät elossa. Ja mahtuu taipaleellemme niitä riemullisia kotiinpaluitakin.
Holokaustin opetukset
Tänä vuonna on muistettu Auschwitzin keskitysleirin vapauttamista 75 vuotta sitten. Juhlallisesti ovat maailman johtajat vakuuttaneet, että ”ei koskaan enää”. Silti antisemitismi on voimistunut Euroopassa viime vuosina selvästi. Se elää vahvana kasvavan muslimiväestön keskuudessa sekä äärivasemmiston Israel-vastaisuudessa, mutta hämmästyttävää kyllä, myös rotuoppeihin ja salaliittoteorioihin perustuva juutalaisvastaisuus on tehnyt paluun.
Suomessa esiintyvä antisemitismi on erityisen hämmentävää siksi, että Suomen juutalaisväestö on ylen harvalukuinen. Suurimmalla osalla suomalaisista henkilökohtaiset kokemukset juutalaisista ovat väistämättä vähäiset tai olemattomat. Juutalaisvastaisuus Suomessa siksi tuskin voi perustua omiin kielteisiin kokemuksiin.
Toisaalta on hyvä pohtia, onko oman kokemusmaailman ulkopuoliseen kohteeseen suuntautuva vastenmielisyyden tunne sen irrationaalisempi kuin siihen kohdistuva ihastuskaan. Oma viehtymykseni juutalaisuutta kohtaan sai yhtä lailla alkunsa ilman omakohtaista kosketusta siihen. Ehkä kyseessä onkin saman kolikon kaksi eri puolta?
Sekä juutalaisuuteen kohdistuva erityinen viehtymys että erityinen inho saattavat kummuta samasta lähteestä: juutalaisten erityislaatuisuudesta. Poikkeuksellisuudessaan kansojen keskuudessa juutalaiset ovat aina herättäneet poikkeuksellisen voimakkaita tunteita puolesta ja vastaan – myös siellä, missä ei ole juutalaisia nähtykään. Miksi yksi reagoi ihastuen ja toinen vihastuen, ei ehkä ole ihmisjärjen käsittein selitettävissä. Ehkä suhtautuminen Israelin kansaan paljastaakin jotain olennaista siitä, millaisia me itse olemme.
Millä sitten varmistamme sen, etteivät holokaustin kauhut enää toistu? Monissa puheenvuoroissa on peloteltu nationalismin vaaroilla ja rinnastettu 1900-luvun alkupuoliskon juutalaiset niihin ihmisiin, jotka meidän aikanamme valtavana hyökyaaltona pyrkivät Eurooppaan. Rohkenen pitää tällaista rinnastusta paitsi historiallisten tosiasioiden vääristelynä, myös holokaustin erityislaatuisuuden väheksyntänä.
Ensinnäkään 1900-luvun alun juutalaiset eivät olleet maahanmuuttajia, vaan erittäin hyvin integroitunut perinteinen, vuosituhantinen eurooppalainen vähemmistö. Liioin eivät 1900-luvun alun antisemitistiset liikkeet olleet aikansa maahanmuuttokriitikoita, vaan ideologiansa salaliittoteorioihin ja rotuoppeihin perustaneita imperialisteja. Sellaisella ajattelulla on kovin vähän tekemistä nationalismin kanssa.
Nationalismin perusajatus on siinä, että jokaisella kansakunnalla on oikeus omaan kotiinsa; omaan maahansa, johon vieraan vallan ei ole lupa koskea. Nationalismi tässä alkuperäisessä merkityksessään ymmärrettynä ei ole vähäisimmässäkään määrin hyökkäävä, vaan selvän puolustuksellinen aate. Universaalisti käsitettynä se suorastaan tuomitsee hyökkäyksen oikeutuksen.
Viime vuosisadan antisemitistiset liikkeet nimenomaisesti kielsivät olemassaolon oikeutuksen juutalaiselta nationalismilta, sionismilta. Minun johtopäätökseni holokaustin opetuksista onkin varsin päinvastainen kuin monella aikalaisellamme. Mielestäni holokausti historiallisena tosiasiana nimenomaisesti alleviivaa universaalisti ymmärretyn kansallisuusaatteen tarvetta ja sen moraalista oikeutusta.
Oma valtio on jokaisen kansan oikeus
Toisessa maailmansodassa jyrätyksi joutuivat pienet kansat, joiden oikeudesta omaan maahansa ja kulttuuriinsa imperialistisesti orientoituneet suurvallat eivät piitanneet. Kaikkein heikoimmassa asemassa olivat juutalaiset, jotka elivät muiden kansojen keskellä ilman sitäkään haurasta suojaa, jonka valtiot rajoineen ja armeijoineen muille kansoille soivat.
Välittömästi toista maailmansotaa ja holokaustia seuranneina vuosina johtopäätös oli täysin selvä. Jotta holokausti ei enää koskaan toistuisi, tuli juutalaisvaltio perustaa uudelleen kaikkien maailman juutalaisten viimekätiseksi suojaksi ja turvaksi. Israelin valtio on terveen nationalismin vastaus siihen eksistentiaaliseen uhkaan, jolle juutalainen kansa oli ikuisesti alttiina ilman oman kansallisvaltion tuomaa suojaa.
Silti Israel on yhä tänäkin päivänä maailman ainut kansallisvaltio, jonka olemassaolon oikeutus kiistetään jatkuvasti. Olemassaolon oikeutuksen kiistäminen Israelin valtiolta voi kuulostaa poliittisesti korrektimmalta
kuin sen epääminen juutalaiselta kansalta, mutta pohjimmiltaan kyse on samasta asiasta. Israelin vastustajat eivät hyväksy juutalaisille oikeutta samoihin perusasioihin kuin muille. Se on ollut antisemitismin ydin kaikkina aikoina, eikä meidän aikamme ole poikkeus.
Wille Rydman
